Oman elämäni Nuuskamuikkunen

Aika menee todella nopeasti ja huomasin, etten ole kirjoittanut mitään pariin kuukauteen. Maanantaina tuli täyteen tasan kolme kuukautta täällä ja viikonloppu vietettiin toisten YFU-vaihtareitten kanssa follow-up -leirillä Dworpissa, Brysselin lähistöllä. Henkilökohtaisesti tuolla leirillä oli valtava vaikutus minun omaan asenteeseen ja toimintaan täällä. Meille tehtiin hauska ”Social media experiment”, eli meiltä vaihtareilta ja myös vapaaehtoisilta otettiin puhelimet pois noin vuorokauden ajaksi. Leirillä oli yksi henkilö, joka sai pitää puhelimensa hätätapauksien varalta, mutta muuten elettiin täysin ilman yhteyttä ulkomaailmaan. Monen yllätykseksi someton elämä toimi tosi hyvin, eikä mulla ainakaan ollut yhtään ikävä rakasta älyluuriani leirin aikana. Huomasin tosin yhden asian, mikä minua haittasi: valokuvien ottaminen oli mahdotonta, koska tosi harvalla on perinteistä kameraa mukana ja mieki käytän aina puhelimen kameraa. Leirin valokuvavastaavaa kaivattiin siis jatkuvasti.

Sunnuntaina tulee täyteen kuukausi Belgiassa. Mitä mulle kuuluu? Miten mulla menee? Ja mun on pakko sanoa, et mulle kuuluu hyvää. Oon tottunu jo käyttämään enkkua arkikielenä ja hostperheen tavat on tullu tutuksi tässä ajassa sen verran hyvin, että musta alkaa tuntua kodilta täällä Mulla ei ole mitään pahaa sanottavaa mun hostperheestä ja musta tuntuu jo, että oon osa tätä perhettä ja hostsisaruksetki on ottanut mut tosi hyvin mukaan kaikkiin juttuihin. Viime viikolla oli ensimmäinen kouluviikko (kolmen kuukauden kesäloma oli muuten ihan jees) ja pakko kyllä sanoa, et koulu on toisaalta tosi erilainen ko Suomessa. Voisin kirjoitella enemmänki eroista Suomen ja Belgian välillä, mut koulusta tulisi niin paljon sanottavaa, että parempi jättää jotain myöhemmälle. Mie käyn täällä katolista koulua, joka vastaa Suomen lukiota. Mie olen oman ikästen kanssa eli pääsin toivomalleni viimeiselle luokalle! Minun luokka on 6SETA, mikä tarkottaa siis secretariaat-talen (=secretary-languages). M

Täällä mie olen, hengissä ja perillä! Tänään on mun toinen päivä Belgiassa ja fiilis on kaikin puolin tosi hyvä. Eilen mua väsytti sen verran, etten millään olisi saanut mitään järkevää sanottua, joten jätin kirjoittamisen tälle päivälle. Torstai ja perjantai kuluivat läksiäisten merkeissä. Ensin torstaina sanoin heipat sukulaisille ja perjantaina mun kaikki läheisimmät kaverit Kittilästä tulivat meille. Voin sanoa että jopa mie, joka olen tottunut siihen, että pöydässä on paljon porukkaa, oli vähän yllättynyt ja sanalla sanoen huvittunut kun meitä oli 15 ihmistä 7 hengen ruokapöydän ääressä syömässä kakkua. 😂😂 Olin kuitenkin tosi onnellinen ja edelleen kiitän kaikkia, jotka pääsivät paikalle. ❤️ Perjantai-ilta menikin sitten assarilla, jossa suurimmalle osalle sanoin, että ens kesänä nähhään! 🙊 Viimeisen päivän Suomessa mie vietin kotona, näin vielä muutamia sukulaisia ja viimeistelin pakkaamista viime tipassa. Matkalaukkuun jäi aika reilusti tyhjää tilaa, mutta painorajojen tu

Tänään mulla on enää viisi päivää lähtöön. Viisi. Päivää. Lähtöön. Tai riippuu miten sen laskee, sillä viiden päivän päästä tähän aikaan olen jo Belgiassa. Enää kolme kokonaista päivää Suomessa. Ihan hullua. Vuosi sitten lähtö tuntui joltakin kaukaiselta asialta, ei edes todelta, vaan joltakin unelmalta. Odotin sitä älyttömän paljon ja koko vuoden mun elämä on enemmän tai vähemmän rakentunut vaihtovuoden ympärille, vaikken ole vielä edes kohdemaassa. Oon tämän takia tutustunut tosi moniin ihaniin ihmisiin, joita en välttämättä muuten olisi koskaan edes tavannut, eikä vuodessa ole ollut päivääkään, jolloin en olisi ajatellut pian koittavaa lähtöä. Fiilis on edelleen odottava ja itse lähtö ei mua sinänsä pelota oikeastaan: mun isäntäperhe vaikuttaa ihanalta ja vaihtovuosi on edelleen yksi suurimmista tavoitteista, jonka olen halunnut toteuttaa. Ja nyt mulla on enää päivien päässä lähtö Belgiaan. Positiivista fiilistä tasapainottaa hieman koko ajan vallitseva haikeus. Tekemistä on oll

... Eli kuukausi lähtöön! Aika on kulunut uskomattoman nopeasti ja heinäkuutakin on eletty jo yli puolenvälin. Kolmen viikon päästä alkaa koulut täällä Suomessa (ainakin meillä Kittilässä), mutta samalla kun kaverit valmistautuvat ylioppilaskirjoituksiin, mie yritän parhaani mukaan valmistautua Belgiaan lähtöä varten. Suurin huolenaihe on luonnollisesti matkatavarat: mitä ja miten pakata vuodeksi mukaan?  Isäntäperheeseen olen pitänyt yhteyttä säännöllisen epäsäännöllisesti. Tänään laitoin heille vielä sähköpostia, mutta nyt meillä on yhteinen WhatsApp-ryhmä, jossa on jo jaettu muutamia kuvia ja kerrottu kuulumisia! Perhe vaikuttaa edelleen tosi lämpimältä ja ihanalta, toivottavasti tulen heidän kanssa toimeen yhtä hyvin oikeassa elämässä kuin viestien välityksellä vaikuttaa! Fiilis on samaan aikaan haikea ja innostunut. Välillä en malttaisi odottaa lähtöpäivään asti, mutta toisaalta en haluaisi jättää tätä elämää Suomeen. Mun lähipiiri suunnittelee parhaillaan ensi vuoden menoja

(Teksti on kirjoitettu 22. toukokuuta)  Viime viikonloppuna oli YFU:n valmennus Virroilla kaikille lähteville vaihtareille. Paikalla meitä oli noin 140 nuorta ja lisäksi mahtavat vapaaehtoiset ja leirin järjestäjät. Ikinä ennen en varmasti ole parissa päivässä tutustunut noin moniin ihmisiin, vaikka edes suurinta osaa porukasta en ehtinyt edes moikata. 😄  Tapasin tuolla tosiaan myös muut Belgiaan lähtevät, meitä on siis yhteensä kolme. Oon siis ainoa joka flaaminkieliselle alueelle lähtee ja mun alustava lähtöpäivä on 19.8., jolloin hyvin suurella todennäköisyydellä lento lähtee kohti Brysseliä. Ennen lähtövalmennusta fiilis oli aika ristiriitainen, koska samaan aikaan kun muut valmistautuvat yo-kirjoituksiin ja tietävät valmistuvansa vuoden päästä mie en tiedä ensi vuodesta juuri mitään. Nyt kun pääsi juttelemaan jo palanneille tai ensi vuonna lähteville vaihtareille mun fiilis on ainakin paljon parempi kuin ennen valmennusta. Oli tosi helpottavaa puhua muille peloista ja huolist

Ei ole paljoa tullut kirjoiteltua viime aikoina, kun koulu on pitänyt kiireisenä. Tammikuu tuntui kuluvan tosi hitaasti, helmikuu tuntui menevän kuin sumussa ja maaliskuukin oli ja meni. Nyt koeviikon jälkeen on aikaa istua vähän pidemmäksi aikaa ja kertoa kuulumisia.  Eli mulla on perhe! Helmikuun alussa sain sähköpostia YFU-ohjelmakoordinaattorilta otsikolla "Isäntäperheesi tiedot". Helmikuussa!! Ja kaikki oli taas varotellut että menee ainakin  pitkälle kevääseen ennen kuin perhetietoja tulee. Mutta niinpäs vaan mulla on perhe, ja oi että mie olin helpottunu ko sen sähköpostin silloin avasin! Laitoin perheelle sähköpostia heti, kun sain yhteystiedot.  Kiitin heitä siinä viestissä ja kyselin paljon kaikkea ja olin niin innoissani siitä, että hyvä kun osasin englanniksi siihen kaiken tarvittavan kirjoittaakaan. Mun perheessä on siis hostvanhemmat ja lisäksi 12-vuotias sisko ja 9-vuotias veli. Perhe on käsittääkseni melko paljon tekemisissä myös hostäidin vanhempien j